Muistan lukeneeni joskus, että teenjuojat Suomessa tuntevat
olonsa yksinäiseksi. Rehellisesti sanottuna pidin tätä väitöstä liioiteltuna.
Kunnes eräs rouva kertoi kuuluvansa näiden yksinäisten teenjuojien joukkoon.
Hän edelleen muistaa kuinka lapsena 60-luvulla kävi perhetutuilla, joilla oli
ainoastaan kahvia tarjolla. ”Herran jestas, mitä me tälle lapselle nyt
juotetaan!?”, kun saivat kuulla että hän juo ainoastaan teetä. Se oli sitten
ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän kahvia maistoi.
Oli todella mielenkiintoista kuunnella tämän rouvan
kertomuksia, ja jotenkin vielä hämmästyttää tämmöinen teenjuojien ”yksinäisyys”
Suomessa. Aloin sitten miettimään omaa taustaa ja kokemuksiani. Isäni on
kotoisin teemaasta, joten pienestä pitäen tee on ollut olennainen osa
arkipäivääni. Kuitenkin, kun tarkemmin ajattelen hetkiä kupposten äärellä
muiden kanssa, olen saanut kuulla ”Ai, Jaleh ei juo kahvia?”.
Nykyään en kuule tuota niin usein. Asia, joka tosin on
säilynyt ennallaan on, että edelleen se olen minä, joka sen kokonaisen pannun
tyhjentää (yksi kuppihan ei riitä). Totta, se on loppujen lopuksi aika
yksinäistä touhua. Jos olette elokuvan Erämaan armoille nähneet, niin siinä sanotaan happiness is only
real when shared.
teksti julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti